“Hyvää ja rauhallista itsenäisyyspäivää”

Hyvät ystävät, hyvät toverit, hyvät kuulijat.

On taas saapunut luminen talvi ja joulukuu. Yhtäaikaa sekä valoisin että pimein aika vuodesta. Päivä on vielä toistaiseksi lyhenemään päin, mutta pian käännytään valoa kohti.

Olemme kansakuntana nähneet monta pimeääkin pimeämpää talvea. Kuolemaa, kurjuutta, nälkää ja orjuutta. Kerta toisensa jälkeen maamme historiassa ovat tilalliset, viljelijät, rengit ja muu tavallinen työväki joutuneet tarttumaan suksiinsa, jotta voisivat tarttua rintamalla kivääriin. Tämänkin lumivaipan alla lepäävät miehet ovat antaneet kaikkensa, jotta talven pimeys taittuisi.

Töissä luokkani ikkunasta on suora näkymä Raahen kauppakoulun etupihalle. Rakennus on iäkäs, 1800-lukulaista arkkitehtuuria. Vuonna 1918 kauppakoulun tiloissa toimi vankileiri. Moni oppilas tunteekin rakennuksen historian, sillä sukua kohdannutta menetystä ja traumaa ei saateta unohtaa. Työväen jälkeläiset kokevat satavuotiasta kipua. On sellaisiakin oppilaita, jotka eivät tiedä sukulinjansa historiasta mitään. Silti sotatraumat elävät meissä verenperintönä, ikään kuin rivien välissä.

Viimeisen kerran on suomalaisten tarvinnut kannatella aseitaan melkein kahdeksan vuosikymmentä sitten. Toipuminen on yhä kesken. Tämänhetkisten arvioiden mukaan vasta minun ikäpolveni ihmisten lapset ovat vapaita sotien taakasta. Puhumisen kulttuuri onkin parempi nyt kuin tuolloin. Nykyään olemme tietoisia puhumisen ja avoimen tunteiden jakamisen parantavasta vaikutuksesta. Pimeys väistyy, kun sinne näyttää valoa.

Täällä keskuudessamme, Intiön hautausmaalla, lepäävät sotilaat elivät jokseenkin toisenlaisessa yhteiskunnassa, toisenlaisissa olosuhteissa kuin me nyt. Sotilaallinen kriisi koskettaa koko yhteiskuntaa, pakottaa toimimaan silloinkin, kun keinot ovat loppu. Perheet, yhteisöt ja komppaniat ovat olleet kovilla. Suomi yhteiskuntana on ollut kovilla.

Ajat eivät lopulta ole kovin erilaiset. Elämme keskellä valtiollista ja globaalia kriisiä. Pian tulee täyteen kaksi vuotta poikkeusolosuhteita maailmanlaajuisen pandemian keskiössä. Kaksi vuotta pelkoa, epävarmuutta, yksinäisyyttä, toivottomuutta. Kriisissä eläminen jättää jälkensä yhteiskuntaan. Vielä on vaikea sanoa, millaisia jäljet tulevat olemaan. Toivon maailman muuttuneen sen verran, että käsittely tulee helpommin kuin sodan kokeneelle sukupolvelle. Ihmiset voivat parantaa toisensa. Sellaista olisivat varmasti sota-ajan sukupolvetkin pohjimmiltaan toivoneet.

Jokainen talvi tulee aikanaan päätökseensä. Vaikka millaisella vimmalla pakkanen kurittaisi luontoa, tulee päivä, kun talven selkä katkeaa ja jossain lirisee ensimmäinen sulamisvesi. Silloin tietää valon voittaneen. Ja kuten päättyy jokainen talvi, päättyy aikanaan jokainen kriisikin. Hankalista ajoista noustaan. Sen tiesivät toverimme, jotka pääsivät vankileireiltä vapauteen ja tappionkin jälkeen rakensivat elämänsä uudelleen. Yhtä kaikki tulee päättymään tämäkin kriisi, jota parhaillaan elämme. Yhteiskuntana taistelemme ja teemme parhaamme samalla tahdolla kuin aina ennenkin. Valo on tulossa. Päivät pitenevät.

Kiitos aatteensa takana seisseille esivanhemmilleni. Kiitos valtiotamme puolustaneille. Kiitos heille, jotka väsymättä tekevät töitä poikkeusoloissa yhteiskunnan parhaaksi. Kiitos meille kaikille jaksamisesta.

Jessi Jokelainen