Ovatko näivetys- ja mammuttitauti tarttuneet oululaisiin?

Kaleva uutisoi 9.3.l8, että Suomen hirvissä on todettu vaarallinen
näivetystauti. Olen huolissani, onko tauti levinnyt myös uuden Oulun
virkamieskuntaan ja osaan päättäjistä? Vai olisiko mammuttitauti vielä
vakavampi alueellinen terveysriski? En nimittäin löydä politiikkaamme
pesiytyneelle ilmiölle muuta selitystä Arto Kosken vetämissä lähipalveluja
hehkuttavissa, yltiöpositiivisissa kuntaliitoskeskusteluissa näkymät olivat
kaukana nykymenosta.

Olen samaa mieltä monien kanssa, että palveluverkkoa ja muita päätösasioita
tulee lähestyä kokonaisvaltaisesta ja laajasta näkökulmasta ja huomioida
yhteishyvä–lasten, nuorten, nais- ja miesoletettujen, vanhusten ja
vammaisten hyvä tulevaisuus. Jos mitään suuraluetta näivetetään
mammuttikoulujen, -sotekeskusten, -kulttuurielämyskeskusten nimissä, tulee
huomioida yritys- ja ihmisvaikutukset. Jos joidenkin kaupunginosien
elinvoima uhrataan ja asuntojenkin arvo romahtaa, se koituu myös
pitovoimavoittajien päänmenoksi. Elämänsäästönsä menettävien kohtalo lisää
yleistä pahoinvointia, syrjäytymistä ja lisännee veronmaksajien kuluja
jossain toisessa momentissa.

Stalinia syytettiin aikanaan ”näköalattomien alueiden
näivettämisohjelmasta,” jolla ihmisiä pakotettiin muuttamaan
urbaanikeskuksiin niiden resurssien kasvattamiseksi. Janne Hakkarainen
antaa ymmärtää Forum24 -kolumnissaan 8.4., että Oulussa asukkaat
päinvastoin *haluavat *päästä asumaan keskustaan. Ehkä siksi vihreistäkin
suuri osa toivoo ydinkeskustamyönteistä keskittämistä, urbanisaation ja
tiiviin yhteiskuntarakentamisen lisäämistä. Kysyn, kenen kustannuksella?
Muutoin en tätä vastusta. Toivonkin, ettei näivetystauti ole iskenyt
ainakaan kaikkiin vihreisiin, joiden luulisi puolustavan vihreän maaseudun
elinvoimaa, suoden näin eläimille ja maataloille, ekoturismin vetäjille ja
luontoelämysten kehittäjille ja sinne syntymästään kuuluville ihmisille
ekososiaalisesti kestävät elinehdot. Miten vihreät toisaalta kannattavat
keskittämistä, jonka seurauksena autoilu vain lisääntyy ja
luomuyrittäjyyden edellytykset heikentyvät palveluvajeen syvetessä
keskustan ulkopuolella?

Esimerkiksi Kiimingistä on usean valtuustokauden aikana ajettu alas useita
kyläkouluja, hammashoitoloita, vanhuspalveluja, kerho- ja
kokoontumistiloja. Nyt uhataan pääkirjastoa, jonne ympättäisiin
kunnantalolta Oulu10 sen lisäksi, että sinne on jo siirretty Kiimingin
museo ja nuorisotilat. Jäälin kirjastokin on sekin alennettu Laivakankaan
koulun melunurkaksi, joka ei täytä lähikirjaston määritelmää. Tähän
tyhjiöön, joka syntyy jos näivetystautiin sairastuneet saavat lakkautettua
jopa lukion kyläkoulujen lisänä, on luvattu kuitenkin jotain: haiseva
kaatopaikka. Kuka välittää yritysvaikutuksista? Koirauimala ja kirpputori
ovat jo lähteneet Kiimingistä.

Erikoista ei liene, että ne valtuutetut jotka haluavat palveluverkosta
päättämisen kaupunginhallituksen tehtäväksi ovat juuri niitä, joilla
mammutti-näivetystauti oireilee kipeimmin. Kuinka moni on huomannut, ettei
heistä kai yksikään asu haisutyhjiöksi kaavaillussa Kiimingissä tai uusiin
liitostoiveisiin hurahtaneessa Oulunsalossa? Mitään päätöksiä ei ole tehty,
mutta on syytä pelätä, että tämän joukon enemmistö runnoisi mielellään
jälleen läpi v. 2016 hävityn kouluverkko-esityksen, jota osa haluaa yhä
jääräpäisesti muuttaa ”yhteishyvävisionsa” nimissä.

Kyösti Oikarinen loi sentään toivoa todetessaan, että kaikkien
kaupunginosien elinvoima on tärkeä menestystekijä koko Oulun
valovoimaisuudelle. Toivoa sopii, että valtuusto pääsee tekemään riittävän
tarkat linjauksensa. Huolestuttavaa on kuitenkin tapa, millä keskustaa
kauempana olevien alueiden asiantuntijatietoa solvataan. Kun huudetaan,
että olemme nyt kaikki vain OULULAISIA, lausahdus tuo mieleen tavan saman
suhtautumistavan tasa-arvokysymyksiin. Niitä vähättelevät tahot toistavat,
ettei ihmisiä tule jakaa naisiin ja miehiin, olemme vain kaikki
ihmisiä! Samaan
tyyliin ei saisi puhua reuna-alueista jotka nyt ovat ”naisen asemassa”. On
oireellista, että ne jotka haluavat välttää tällaisista sukupuoli- tai
alueellisista eroista puhumista ovat pääsääntöisesti alisteisessa asemassa
olevien oikeuksien kyseenalaistajia. Kun eriarvoisuus hiljennetään
metakäsitteillä kuten ”yhteinen ihmisyys tai alue”, ei tunnisteta mm.
miesvaltaisten alojen suurempaa valtaa ja resursseja (ja samoin,
kanta-Oulun merkittävämpiä taloudellisia ja päätösvaltaan liittyviä
resursseja). Feministejä parjataan samanhenkisillä leimakirveillä (
”miesten alistusväittämillä”) kuin kyläpolitikoinnista syytettyjä
liitoskuntien puolustajia. Ken kiistää ihmisten ja alueiden väliset erot ja
eriarvoisuuden ei pääsääntöisesti ole yhteishyvän asialla. Muutoin erojen
myöntäminen ei olisi niin vaikeata. Kuten tasa-arvoasioissa, saavutetuista
eduista ja paremmista resursseista ei haluta luopua. Onneksi ainakin
vasemmistoliitto on vielä pienemmän puolella.

Kaarina Kailo, ph.D, Ass.professor
Dosentti, Sivistys- ja kulttuurilautakunnan jäsen, Oulun kaupungin
varavaltuutettu