Kännykkä syö nuorison luku- ja kirjoitustaidon

Olen neljättä lukuvuottani äidinkielen ja kirjallisuuden aineenopettajana. Olen näiden vuosien aikana venynyt moneksi: ammatilliseksi viestinnän opettajaksi, yliopistonlehtorin sijaiseksi ja peruskoulun aineenopettajaksi. Kouluasteesta riippumatta olen tehnyt kaikkialla samat havainnot: älylaite on vitsaus, joka tuhoaa keskittymiskyvyn ja rapauttaa luku- ja kirjoitustaidon.

Lukukeskuksen mukaan 15 vuotta sitten noin 22 % nuorista luki aktiivisesti kirjoja vapaa-ajallaan. Viimeisimmän mittauksen mukaan lukema on nykyään 6 %. Peruskoulun äidinkielen tunneilla kirjoja luetaan 3-6 kappaletta vuodessa. Useimmille yhdenkin lukeminen on ponnistus, josta ei selviä ilman opettajan jatkuvaa valvontaa. Oppilaskommenttien perusteella kirjan lukeminen on tylsää, vaikeaa ja suoranaista ajanhukkaa.

Kirja on menettänyt asemansa tavanomaisena ajanvieton tapana, koska tilalle on tullut jotain paljon viihdyttävämpää. Sosiaalinen media tarjoilee vaihtuvia ärsykkeitä ja pääsyn toisiin maailmankatsomuksiin. Kännykkä vastaa samaan tarpeeseen kuin lukeminen ennen, mutta tekee sen arveluttavin seurauksin.

Tasainen altistus informaatiotulvalle tekee arkisten toimintojen suorittamisesta vaikeaa. Some aiheuttaa voimakasta riippuvuutta, koska jatkuva viihteen ilotulitus vapauttaa aivoissa dopamiinia samalla mekanismilla kuin päihteet. Keskittymiskykymme on somen myötä kaventunut merkittävästi. Ei ole mikään ihme, että pitkäjänteistä työtä vaativien tekstimassojen käsittely on yhä useammalle todellinen ponnistus.

Riippuvuuskäyttäytyminen ja lisääntyneet keskittymisen vaikeudet nuorison keskuudessa ovat itsessään huolestuttava ilmiö, mutta somen vaikutukset näkyvät myös tekstinkäsittelytaidoissa. Suomen PISA-tulokset luku- ja kirjoitustaidon osalta ovat olleet rajussa laskussa vuoden 2006 jälkeen. Lukemisen vähenemisellä on suora yhteys tilastoihin.

Nuorten lukemattomuus näkyy työssäni päivittäin. Huomattava osa yläkoululaisista tuottaa äidinkielen tunneilla tekstejä, jotka ovat sekä rakenteellisesti että sanastollisesti todella puutteellisia. Kirjoittajat eivät hahmota virkerajoja, kappalejakojen merkitystä tai kykene valitsemaan asiayhteyteen sopivia sanoja. Jotkut eivät pääse kirjoittamisessa alkuun ollenkaan, koska eivät pysty jäsentelemään ajatuksiaan verbaalisesti yhtenäiseen muotoon.

Mutta kuinka he voisivatkaan? Jos mallia koherenttiin tekstiin ei tule mistään, kuinka sellaista voisi osata tuottaa? Jos kaikki kulutettu tekstisisältö koostuu lyhyistä puhekielisistä virkkeistä, miten voi osata vastata koulun vaatimuksiin?

Valtaosa nuorista viettää varsin pöyristyttäviä tuntimääriä kännyköillään. 9.-luokkalaiseni viettävät aikaa somessa omien sanojensa mukaan 6-12 tuntia päivässä. Koulussa ollaan korkeintaan seitsemän tuntia, ja sen jälkeinen vapaa-aika on nuorison omissa käsissä. Koulun keinot vaikuttaa ongelmaan ovat melko rajalliset.

Nykyinen Opetussuunnitelma (2014) painottaa digitaitoja ja kannustaa somen ja teknologian hyödyntämiseen opetuksessa, koska koulutuksen on vastattava maailman muuttumiseen. Olen tästä kuitenkin perustavalla tavalla eri mieltä. Jatkuva älylaitteiden läsnäolo on tehnyt oppimisen arjesta silppuista ja vaikuttanut oppimistuloksiin negatiivisesti.

Oppimistulokset jatkavat laskuaan, mikäli kehityskulkuun ei reagoida. On harjoiteltava pitkäjänteistä, ajoittain tylsääkin työskentelyä, koska sillä saavutetaan tuloksia. On palattava perusasioiden äärelle. Koulun tehtävä ei ole myötäillä nuorison riippuvuuskäyttäytymistä vaan tarjota monipuoliset välineet ajattelun kehittämiseen. Kannustusta lukemiseen sietäisi tulla kotoakin.

 

Jessi Jokelainen

FM, äidinkielen opettaja

Oulun kaupunginvaltuutettu ja kaupunginhallituksen jäsen (vas.)