Olipa kerran ihmiskunta — ja se syntyi uudestaan

Olipa kerran ihmiskunta. Se pystyi elämään maapallolla Maaemon ja luomakunnan lahjojen ansiosta. Sitten keksittiin valtio, virkamiehet kehittivät lähikunnan, papit seura- ja hiippakunnan ja lopulta lähikunta nai seutukunnan. Maakunta kehitti kehittämistä ja keksi liitos- ja suurkunnat.  Syntyi myös kriisikunta.

Kukaan ei halunnut elättää pikkukylien vanhusväkeä. Kuntalaiset saatiin uskomaan, että mitä suurempi kunta, sitä enemmän laatua saadaan entistä vähemmällä, ja Suomen kilpailukyky nousuun!  Palvelut poliisista palokuntaan vietiin megakuntaan.   Maaseutu lakkautettiin, jottei tuleville sukupolville jäisi velkaa.  Kaiken keskittäminen oli tehokas innovaatio. Päättäjät  eli virkamiehet ja yrityskonsernit tekivät rohkeasti ja ennakkoluulottomasti väistämättömiä kipeitä päätöksiä. Kukaan ei tohtinut olla eri mieltä. Kaiken mahdollisti oiva innovaatio, etäpolitiikka, kun päättäjät eivät lainkaan nähneet tai tunteneet päätöstensä vaikutuksia kaukana jossain.  Näin päätöksiin ei päässyt vaikuttamaan oman nurkkakunnan puolustaminen, liito-oravat tai muu pehmoilu.  Päättäjäksi pääsivät nyt vain kansallisomaisuuden yksityistäjät ja uudet omistajat  (kuten maanomistajat aikanaan).  Kun käytettiin superrikkaita lainaministereitä kipeiden päätösten läpiviejinä,  äänten menetyksenpelko ei enää estänyt Suomea toteuttamasta maailman rohkeinta talouskuria.

Mutta lopulta megakunnaksi kehittyneestä Maapallokunnastakin tuli kriisikunta.  Planeetta oli  saastunut, koska syrjäkylillä ihmiset pitivät huolta enää vain itsestään, unohtaen oman elämänsä peruspilarin, Maaemon.  Puut kaadettiin, vedet myrkytettiin, harvinaiset elämyslähteet tuhottiin ja niistä tehtiin pullovettä, järviä käytettiin uraanin säilöntätynnyreinä jne.  Turhat normit oli purettu ja ympäristövirastotkin lakkautettu. Sen tilalle perustettiin yrittäjyysministeriö.

Niin sudet kuin karhut, niin kissat ja koirat olivat vapaata riistaa.  Megakunta edisti ihmiskunnan vapautta. Nyt niitä sai syödä. Mutta niin ihmis- kuin eläinlajit alkoivat huveta. Järvet, joet, tunturit ja maisemat oli jo myyty riskisijoittajille.  Lopulta oli enää yksi yritys, monimegaylikunnallinen MunSato, joka omisti koko planeetan.

Kirkotkin oli lakkautettu käyttöasteeltaan tehottomina.  Vankilabisnes kukoisti kun miljoonat ruokaa nälkäänsä varastaneet kahlittiin. Kehitysapu oli lopetettu ajat sitten, venepakolaisista tehtiin halpatyövoimaa, mutta veropakolaisille taattiin tehokas armahdus veronkierrosta.  Äitejä ei enää tarvittu, ja se oli Maaemolle viimeinen pala. Yliopistot kehittivät keinokohtuja, erottaen toisistaan lasten synnyttäjät, kasvattajat ja hoivaajat.   Rikkaat vuokrasivat työttömät naiset kohduiksi, laboratoriot kehittivät jalomman ja myöntyväisen ihmislajin.  Vaikka Munsato määräsi mitä sai ajatella, jotkut vielä yrittivät ajatella itse. MunSato uskoi että sen rikkaus tihkuisi alas, kaikelle kansalle.  Syntyi muutosvastarintajoukot, mutta Munsatolla voitti omalla armeijallaan.   Risupartaradikaalit  perustivat aikapankkeja, jakaen Munsaton poistoalejätteitä,  taistellen urheasti aikaa vastaan: Ilmastonmuutos tavoitti jo planeetan kaikki nurkkakunnat vaikka Munsato kielsi koko ilmiön.  MunSatolla oli yksinoikeus tutkimukseen ja se myös kontrolloi ettei ”väärä” tieto leviäisi. Ilmastonmuutos tuli sille itselleen täysin puskasta.  Kun vesi alkoi nousta sen omaan kuppikuntaan, alettiin etsiä uutta planeettaa.  Alkoi kaikkien sota kaikkia vastaan. Pyhä sota, pitkäviha, isoviha, kokkisota, talvisota, läskisota, kuorosota, äitien sota, sukupuolten sota, sote-sota ja lopulta tähtien ja maa-ilmojen sota.  Historia toisti itseään. Mutta kun MunSato kaatui (vaikka oli liian iso kaatumaan), alkoi uuden kasvun aika. Ei talouskasvun vaan elämänvoiman ja lahjatalouden renesanssi.  Punavihreät perustivat kaikkea hyvää lupaavan luomukunnan, vanhukset auvoisen ehtookunnan, idealistit maan haltioiden jakokunnan ja femakot naistenmaan.  Jakaminen korvasi talouskasvun ja tehokkuuden, koska jakamisen ravitseva voima kertautuu moninkertaisesti, hyvän elon ja olon ”korkona”.  Muutos on jo alkanut ja se voi vahvistua, jos me olemme sen puolella.  Toivoa siis on, kunhan emme päädy yhden suurketjun maa-ilmaan.

Kaarina Kailo, dosentti,  Oulun kaupunginvaltuutettu, Kiiminki